Voi itku ja parku.
Katsoin kämppiksieni ja naapurin vierailevan tähden kanssa Poika raidallisessa pyjamassa-nimisen elokuvan, joka kaikkien ihmisten maailmassa pitäisi katsoa (paitsi jos ovat yhtä itkuherkkiä kuin minä, jolloin sen katsominen voi aiheuttaa ikuisia traumoja). Jos joku epäsivistynyt ihminen ei tiedä elokuvaa, se kertoo hyvin lyhyesti sanottuna intohimoisen natsin pojasta, joka ystävystyy keskitysleirillä olevan juutalaispojan kanssa ja tapaa sitä salaa aidan luona. Eikä loppu ollut järin onnellinen (suomeksi: ulvoin viimeiset viisi minuttia suoraa huutoa ja vielä aika pitkään sen jälkeenki).Se oli kertakaikkiaan kamala, mutta silti yksi parhaista elokuvista joita olen koskaan nähnyt, suosittelen. Kaikkein järkyttävintä oli, että sellaista on oikeasti tapahtunut. Ja se, että miten joku voi pitää sellaista oikeana? Että lapsille on oikeasti opetettu toisten ihmisten olevan, no, ei ihmisiä lainkaan, ja että se ei jäänyt vain sanoihin vaan myös tekoihin. Kammottavaa.
Sitten iloisempiin aiheisiin: käytiin tänään soittamassa Jules-enon &kumppaneiden kanssa paikkakunnan eläkeläisten kokouksessa, ja ai että oli mukavaa! Soitto nyt meni niin ja näin, ei loisteliaasti, mutta meininki oli ihana! Vanhuksille on aina niin mukava soittaa. Tunnelma on niin rento, ja ne aina ilahtuvat aidosti. Ahh!
Olisin halunnut linkittää tähän ihanan pianokappaleen, hyvän kaverini Chopinin cis-molli-Nocturnen. Mutta koska blogger ei ole kaverini eikä anna mun tehdä sitä, niin kehoitan vain ankarasti teitä kuuntelemaan sen!
Kauniita, ei painajaismaisia unia myös itselleni toivottaen
Tulppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti